Nivusestani löysin patin ja menin gynekologille. Hän totesi, että siinä on tyrä - tai jotakin muuta - ja lähetti minut edelleen tutkimuksiin. Kirurgi otti näytteen, poisti kaksi imusolmuketta ja ilmoitti, että parin viikon kuluttua saan näytteestä tiedon postitse.”
Uteliaana tutkin kirjettä
ja kauhistuneena ymmärsin, että kysymyksessä on vakava sairaus. Lääkäri vahvisti epäilyni: Kysymyksessä on korkea-asteinen, aggressiivinen lymfooma, siis asteikolla 4-5
oleva Non-Hodginin lymfooma. Olin hyvin vakavasti sairas ja minkäänlaista toivoa tämä lääkäri ei antanut.
Kun kävelin ulos lääkärin luota, olin kuin unessa. Oli niin sekava olo, että miltei kävelin auton alle. Koska minulla ei ole perhettä, en edes tiennyt kenelle voisin puhua? Ystävätärtäni en saanut kiinni ja äitini jo soitti ja kysyi tutkimuksista. En mitenkään voinut kertoa hänelle ja sanoin vain lyhyesti,
että joitakin tutkimuksia varmuuden vuoksi vielä tehdään. Olin niin suuressa hädässä, koska tiesin, että sairaus on hyvin aggressiivinen. Tarvitsin jonkun, jolle purkaa sitä epätoivoa. Tukihenkilöksi
löysin sairaanhoitajan, joka oli itse sairastanut rintasyövän. Olin niin epätoivoinen ja suuressa hädässä.Mikä kuoleman pimeys! Ensimmäinen hoitokerta teki vain kipeämmäksi ja hyvin sairaaksi. Olin kolme yötä sairaalassa, enkä koko aikana saanut edes unta. Tuskaisena katselin osaston muita syöpäpotilaita ja näin, miten eräskin heistä teki juuri kuolemaa. Kuoleman ajatukset olivat kaiken aikaa mielessäni, vaikka ennen sairastumista minulle kuolema ei ollut vielä tullut mitenkään omakohtaiseksi. Ei kukaan, eikä mikään herättänyt pienintäkään toivoa paremmasta...
Sairaus oli uusinut. Se oli vuosi -92, kun ensimmäisen kerran sairaus löydettiin ja kaikkien hoitojen jälkeen vuonna -97 sairastuin uudelleen samaan lymfoomaan. Taas annettiin lääkehoidot ja sädehoidot, mutta tilanne ei korjaantunut. Vuoden 2001 alussa, kun olin kontrollikäynnillä,
pernastani löydettiin kolme syöpäpesäkettä. En voinut taaskaan ymmärtää, että olin niin sairas. Kun radiologi halusi ottaa pernasta kudosnäytteen, alkoi hirvittävä sisäinen verenvuoto. Perna oli jo siinä tilassa, että minut vietiin heti leikkaussaliin ja poistettiin koko perna.
Mutta Jumala teki käsittämättömän ihmeen: Kun seuraavalla kerralla menin tarkistuskäynnille, radiologi ihmetteli, että perna on poistettu, mutta täällähän näkyy uusi perna! Hän haki toisenkin lääkärin paikalle ja yhdessä he sitä ihmettelivät. Moneen kertaan se kuvattiin - ja aina olivat yhtä ihmeissään. Keskenään lääkärit puhuivat ja toisiltaan kyselivät, että onko tämä jokin lisäperna? Vai onko tämä ihme? Vai mikä tämä on? Nopea toipuminen! Heti tuon ihmeen jälkeen alkoi nopea toipuminen: Olin pian hyvässä kunnossa! Kun olin lenkillä, teki mieli oikein hypellä, vaikka samalla katsoin ympärilleni, etteivät muut näe pomppimistani... Ja lauloin ääneen Golgatan veressä voima on... Kiitin Jumalaa ja uskoin heti tähän Jumalan ihmeeseen. Eikä uskoni ole horjunut. Tiesin, miten paljon puolestani oli rukoiltu. Myös leikkausyönä, kun tuli se sisäinen verenvuoto, ystävätärkin heräsi rukoilemaan. Olinhan hengenvaarassa. Nyt saan kaikille kertoa tästä Jumalan ihmeestä. Kerron siitä myös muille syöpäpotilaille, koska haluan todistaa, että verisyöpäni kanssa minua ei jätetty vain lääkäreiden käsiin, ja että tämä jatkoaika ja kaikki nämä parantumisen vuodet ovat olleet suurta Jumalan ihmettä!
Pentti Partanen: "On siinä ollut pienelle pojalle liikaa"
Isäni oli pitkän ajan sodassa ja siellä isä sairastui. Hänelle tuli vaikea sotatrauma ja alkoholin
käyttö. Olin 13 vuoden ikäinen, ja muistan hyvin, miten pelotti isän aggressiivisuus - mutta samalla tuli isän menettämisen pelko. Kerran se tilanne kärjistyi niin pahaksi, että äitipuoleni pyysi minua, että mene Pentti hakemaan apua! Näytti niin pelottavalta, ettei kukaan vaan menetä henkeään.
Pari ihmistä tuli, ja joku soitti poliisin. Voi tavaton, miten pelkäsin, kun isä vietiin. Aikanaan hän tuli hoidosta pois, mutta mieli ei ollut siellä parantunut. Nukuin tuvassa ja oli kauheaa kuunnella, kun vanhempien huoneesta kuului kovaa riitaa. Isäni tivasi, että kuka oli hänet hommannut sairaalaan?
Lopulta äiti vastasi, että Pentti sinut sinne hommasi. Isä meni saman tien ulos ja tuli takaisin kirves kädessä. Seisoi hetken lattialla ja lähti ulos. Yhteinen pyhäkoulu. Näin, miten isäni alkoi vaikeroida: Jumala, Jumala auta minua! Ja siinä vaikeroinnissaan hän tuli uskoon. Isäni alkoi pitää meille lapsille pyhäkoulua ja monet, monet vuodet me yhdessä, naapureidenkin lasten kanssa kokoonnuimme pöydän ympärille, kun hän meitä opetti. Näin sain oman uskoni eväät isän pyhäkoulusta. Ja isästäni tuli hyvin arvostettu mies ja hän eli aina 80 vuoden ikään asti. Mutta heti, kun kuulin, että isäni on kuollut, ne pelottavat tapahtumat tulivat kuin vyörymällä päälleni. Olin menossa hakemaan kukkavihkoa hänen hautajaisiinsa, mutta en päässytkään liikkeelle. Kädet ja jalat olivat kuin sidottuna tai hitsattuna, enkä edes saanut kukkakaupan ovea auki. Menin
seurakuntakeskukseen ja halusin puhua papin kanssa. ”Pappi on nyt kokouksessa”, minulle vastattiin. Mutta minulla on hätä ja haluan puhua papin kanssa! Silloin kirkkoherra itse tuli paikalle
ja sain kertoa tuskani lapsuudesta asti. Hän kuunteli ja vastasi: ”On siinä ollut pienelle pojalle liian paljon!” Sieltä menin kukkakauppaan ja isäni haudalle, eikä enää ollut mitään vaikeuksia.Minun sairauteni. Olen aivan syntymästäni saakka sairastanut munuaisvikaa. Munuaisarvot olivat pikku hiljaa kohonneet ja lopulta kreatiini oli jo vähän vaille 1000. Olin niin kipeänä sairaalassa ja siellä pedillä ajattelin, että nyt joko elämä jatkuu - tai loppuu. Purskahdin itkuun ja hoitaja haki lääkärin, joka heti ohjasi minut dialyysihoitoon. Minulle tehtiin munuaissiirto vuonna -86 ja siinä koin valtavan Pyhän Hengen lämpöaallon. Kaikki kuoleman pelko otettiin pois ja myös kaikki kivut hävisivät. Silloin kiitin ja ylistin Jumalaa, kuten Psalmissa 103: ”Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni...” Kahden vuoden välein olen ollut tutkimuksissa ja munuaisarvot ovat pysyneet hyvänä. Mutta uusi ongelma löytyi, kun tutkimuksissa selvisi, että sydänläppäni vuotaa. Olin Viestiveljet -kuoron mukana laulamassa vapunaattona Aleksanterin kirkossa ja kaikki tuntui olevan hyvin, mutta seuraavana aamuna oli kova kuume ja olin sekava, vaikken itse sitä huomannutkaan. Minut vietiin Keskussairaalaan ja taas tehtiin ne tutkimukset. Kuumeisena tunsin, miten valtava Pyhän Hengen
voima ja väreily kulki lävitseni ja kuume oli poissa. Tutkimustulokset kertoivat, että sydän on täysin terve! Enää en sairasta läppävikaa! Tämänkin vaivan Jumala näin paransi.
Vielä jäin kysymään Jumalalta, että miksi annat näin paljon hyvää? Miksi Jumala annat näin paljon lahjojasi? Ei Hän ole vastannut muutoin kuin antamalla aina vain lisää uusia ja mielenkiintoisia
haasteita. Paavo Ruotsalaisen monologinkin olen esittänyt jo 30 kertaa!
Aulinki Oilinki: ”Heikkoja ja rikkinäisiä tarvitaan.”
Sain kuulla, että Kairosmajalla järjestetään naistenpäivät ja lähdin mukaan seurakunnan bussilla. Matkan alussa sain pitää yhteisen aamuhartauden. Siitä matkasta tuli käänteentekevä uskolleni.
Olin jo 70-luvulla tullut uskoon, mutta kun ensimmäisen kerran pääsin mukaan myös yhteiseen rukoukseen ja Pirkko oli minun puolestani rukoilemassa, siinä lattialla ymmärsin, että uskossani
kaikki ei olekaan niin kuin olin kuvitellut. Jumala alkoi puhua Pirkon kautta ja sain kuulla, miten
Jumala haluaisi minutkin minutkin parantaa. En päässyt siitä lattialta mihinkään... Itkin ja ihmettelin yhtä aikaa. Se oli niin käänteentekevä rukous, ja siitä alkoi sekä parantuminen että uusi Jumalan etsiminen. Nyt tiesin, että Jumalaan voi olla paljon läheisempi yhteys, kuin mitä minulla ikinä oli
ollut. Ymmärsin, että siihen tarvitsen myös itseni puolesta rukousta ja missä se vain on mahdollista, olen halunnut myös todistaa, että rukous on muuttanut elämäni ja parantanut sisäisen tuskani.
Rikkinäinen ihminen. Myönsin itselleni, että minun kohdallani kysymys on todella rikkinäisestä ihmisestä. Elämäni ei koskaan ole ollut yksiselitteistä ja olin kasvanut ympäristössä ja ilmapiirissä, jossa oli hyvin ankara Jumala-käsitys. Minulta ei lupaa kysytty, mutta minun piti täyttää se mitta. Vaikka koskaan en saanut hyväksyntää, minusta tuli vahvasti suorittaja-
ihminen, koska sisimmässäni hain hyväksyntää - siis ollakseni hyvä ja tullakseni hyväksi niiden silmissä, joiden keskellä aikuiseksi kasvoin.Se pelon ilmapiiri jäi ja sitä samaa suorittamista jatkoin työelämässä ja seurakunnassa. Vasta aikuisena myönsin, että lapsuudestani on jäänyt traumoja, joita en halunnut muistaa ja joita yritin tietoisesti peittää. Itkua ja kiukkua.
Omat ahdistukseni olivat pahimmillaan jo 80 -luvulla - siis ennen Kairosmajan naistenpäivää. Niihin aikoihin tarjolla olivat erilaiset transesdenttiset mietiskelyt ja jogat ja New Aget ja hakeakseni apua ahdistukseeni, minäkin menin niihin mukaan. Oli niin paha olo, että hain apua mistä tahansa. Aloin jo oirehtia fyysisesti ja sain rintakipua ja sydänkipuja, vaikka en tiennyt mistä niissäkään kivuissa oli kysymys. Tiesin, että en ole kunnossa ja minulla oli niin paha olo, että kymmenen vuoden
avioliiton jälkeen erosin miehestäni. Se avioliittokin ahdisti syvästi. Tämä oma elämäni muuttui pelkäksi itkuksi ja kiukuksi niin, että välillä oikein hakkasin seinään nyrkeilläni. Sisäinen muutos. Kairosmajan rukousillan jälkeen ymmärsin, että se apu ei tule jogan tai mietiskelyn kautta. Että sellainen ei ole oikein, eikä se ole Raamatun mukaista! Rukouksen jälkeen siellä Kairosmajan lattialla ymmärsin, että on olemassa elävä Jumala, joka minuakin voi ajatella. En odottanut, että tällaisena ihmisenä Jumala koskettaa minua niin henkilökohtaisesti. Se oli minun kohdallani ensimmäinen Jumalan rakkauden kosketus. Itkin sitä ja siitä jäi se jano. Se luottamus oli nyt sydämeeni laitettu ja tiesin, että Jumala vie työnsä ja suunnitelmansa eteenpäin. Heikkoja ja rikkinäisiä tarvitaan. Omalla kohdallani olen nähnyt, miten Jumala käyttää heikkoja ja rikkinäisiä ihmisiä. Olen saanut kutsun kertomaan, rukoilemaan, julistamaan ja tekemään työtä Hänelle! Siitä, mikä silloin ennen oli niin ahdistavaa, siitä on tullut minulle voimavara. Koska Jeesus on tullut elämäni Herraksi, saan nähdä, miten Pyhä Henki hoitaa sillä paikalla, missä me olemme. Haluan toimia heti, kun Jumala minua tarvitsee ja kun tulee hätä tai tarve rukoilla omaisten tai lasten tai sairaiden puolesta. Rukoilemalla haluan tehdä oman osani ja luotan Jumalan apuun: Jos Jumala on minut parantanut, Hän voi parantaa kenet tahansa!
Fanni Venetvaara: Löysin ihanan tavan ylistää Herraa!
”Laulaminen on ainut asia, mitä osaan ja mitä opin nopeasti. Musiikki on aina kuulunut myös hengellisyyteeni ja olen laulanut ylistysbändissä. Kuorossakin oli paljon ystäviä. Tällä hetkellä musiikkiopintoni ovat vielä kesken ja ensimmäisen tutkinnon saan valmiiksi vuoden vaihteessa. Olen käynyt laulutunneilla kohta neljä vuotta ja laulan klassista laulua. Haaveilen, että minusta tulisi
oopperalaulaja, vaikka se onkin kaikista vaativin laululaji. Ääntä pitää hioa monta vuotta ja tehdä sen eteen paljon työtä. Oopperassa äänen on oltava sellainen, jota ei kenelläkään ole ilman suurta harjoitusta. Uusi elämäni. Elämä pysähtyi, kun heinäkuussa sairastuin veritulppaan. Veritulppa oli noussut jo lantion alueelle asti. Jos se olisi mennyt keuhkoihin, olisin kuollut minuutissa.
Veritulpan aiheuttajana olivat perinnöllisyystekijät, koska mummollakin oli sama sairaus jo 23 vuoden iässä. Kun sairaus tuli, kivut jaloissa olivat niin kovat, etten pystynyt kävelemään. Kun pytty oli laitettu sairaalan sänkyni viereen, kivun takia en päässyt ylös sängystä, ellen yölläkin olisi rukoillut hiljaa itsekseni, kun muut huonetoverit nukkuivat. Ja kiitin Jumalaa, että senkin verran pystyin taas liikuttamaan itseäni. Kun kipu taas yritti tulla takaisin, rukoilin taas. Ja se kipu lähti.
Olin viikon sairaalassa ja se sairastuminen todellakin aloitti elämässäni paljon uutta: Tietenkin arvostin elämää aivan uudella tavalla ja oikein raivosin kuolemalle: En halua kuolla! Ei tule
kuuloonkaan! Olen tämän ikäinen, eikä minulla vielä ole edes miestä, eikä lapsia! Se oli todellista raivoa kuolemaa kohtaan. Halusin aloittaa uutta elämää ja sairauden jälkeen niin moni asia muuttui.
Vasta sairastuminen lopullisesti poisti stressiäni sosiaalisissa tilanteissa. Uusi ylistys. Sairastumisen ja parantumisen jälkeen pitkästä aikaa halusin sydämestäni ylistää Jumalaa. Ylistäminen ei koskaan ole ollut mitään helppoa, mutta nyt se lähti sydämen syvyydestä. Ylistän ja kiitän Jumalan edessä, miten vain Hän voi saada vaikka kivetkin laulamaan! Ylistykseen en oikeastaan enää tarvitse edes mitään sanoja, vaan annan vaan niitä ääninäytteitä... Tämä on ollut aivan uusi oivallus ja uusi kipinä uskoanikin ajatellen. Tämä on se tapa, jolla nyt ylistän Herraa...
Koko sydämestäni.
jEija Vesanen: 30 vuoden tupakoinnin jälkeen tupakan himo lähti!
Joskus nuorena rukoilin ja toivoin minäkin hyvää elämää ja omaa perhettä. Jo 17 vuotiaana muistan pyytäneeni, että Jeesus - minäkin haluaisin saada lapsia. Olin hyvin nuorena aloittanut
kaveriporukassa juomisen ja olin hyvä saalis miehelle. Menin jo 19 vuoden iässä naimisiin ja kun aloin odottaa lasta, juominen loppui täysin. Sain ihanan lapsen. Aikuisenakin kiitän Jumalaa pojastani, josta on tullut niin kunnollinen. Vaikka huomasin pian, että avioliitossamme on ongelmaa, lapsen suhteen yritimme parhaamme. Se oli avioliitto, jossa jäin pelon koukkuun. Mieheni sitoi
minua sillä pelolla, koska tiesi, ettei minulla ole mitään turvamiehiä. Koko avioliiton ajan hän piti muita naisia. Niiden pelkojen takia ajauduin hyvin syvälle ja jouduin sairaalahoitoon. Minulla oli jo silloin ihmisriippuvuutta ja alkoholiriippuvuutta ja tupakkariippuvuutta.
Oli pakko päästä juomaan ja oli pakko polttaa tupakkaa. Toivoton tapaus. Sellainen elämäntapa vie ihmisen täysin rappiolle: Olin surkea, laihtunut ja aliravittu. Poltin tupakkaa aivan älyttömästi, eikä ruokaan jäänyt kuin kaksikymppiä viikossa. Nukuin yötä päivää, enkä enää edes päässyt liikkeelle. Kyynisenä
ajattelin, että näinhän tässä elämässä pääsee helpolla...
Mutta niin valtava tuska tuli rintaani, kun poikani huoltajuus tehtiin miehelleni, enkä saanut viiteen vuoteen edes tavata häntä. Viiteen vuoteen en nähnyt omaa poikaani. Kaikki oli niin hirveää ja minut haettiin pakkohoitoon. Siellä hoitopaikassakin olin täysin toivoton tapaus. Ja niin pelokas, etten yksin uskaltanut edes kanttiiniin mennä. Toivoton tulevaisuus. Olin lukkojen takana sairaalassa yli kolme vuotta ja ajattelin jo hiljaa mielessäni, että tässä on minun tulevaisuuteni. Tästä en enää millään nouse. Sairaalassa
katkesi juominen, koska lääkkeiden kanssa oli ehdoton kielto juoda. Lääkäri antoi lääkettä myös tupakan lopettamiseen, mutta hän tunnusti, etteivät lääkkeet tupakan himoa poista. Tupakkaa
kuluikin yli kolme askia päivässä. Mutta sairaalassa kerran kävi niin, että eräs hyvin huonokuntoinen potilas tuli istumaan viereeni ja kysyi, että uskonko Jumalaan? Sanoin: Uskon! Siitä jokin muutos alkoi. Sitten Eeva-Liisa tuli vielä sairaalavierailujen kautta tutuksi. Ajattelin, että tarvitsen tällaisia ihmisiä, jotka tulevat ja joihin saan luottaa. Tarvitsin ihmisen, joka ei juo ja jonka persoonallisuutta juominen ei muuta aivan toiseksi. Eeva-Liisa - jos kuka - on vahvistanut uskoani.
Vuonna 2004 Eeva-Liisa kertoi minulle, että Kajaanin kirkossa on Pirkon rukousilta ja hän vei minut sinne penkkiin. Vaikka en uskaltanut mennä ihmisten eteen alttarille, Eeva-Liisa meni viemään rukouspyyntöni ja tuli takaisin mukanaan viesti, että minä paranen. Tunsin sen lämmön! Minulle tuli
ihan ruumiillinen lämpö ja kysyin, että rukoileeko se Pirkko minunkin puolestani? Se oli ensimmäinen toivon pilkahdus ja sain varmuuden: Nyt pääsen varmasti tupakastakin eroon! Eeva-Liisa haki minut mukaansa myös Raamattupiiriin ja totaalinen muutos elämääni tuli uskon kautta. Ihmeitä alkoi tapahtua. Uskoni alkoi vahvistua vahvistumistaan. Pääsin ja lähdin kuntoutuskotiin ja kerrankin, kun Eeva-Liisa rukoili puhelimessa puolestani, koko huone tuli
valkoista, kirkasta valoa täyteen. Perintörahoilla sain ostettua oman kodin ja turvallisen asunnon. Ihme on se, että siinä asunnossa sen 30 vuoden tupakoimisen jälkeen minun ei enää tarvitse
polttaa. Eikä juoda. Vaikka yövaloa pidänkin päällä, minua ei enää pelota yhtään!
Kun Eeva-Liisa sairasti, rukoilin paljon
hänen puolestaan ja yritin olla rohkaiseva ja iloinen. Hän on minua niin suuresti auttanut, ja nyt yritin auttaa ja huolehtia hänestä. Ymmärrät, Pirkko, miten liikuttunut olin, kun syntymäpäivänäni Eeva-Liisa ja ystävät tulivat uuteen asuntooni onnittelemaan minua. He lauloivat minulle Herra kädelläsi, asua mä saan, se on turvallisin paikka päällä maan... Itkin ilosta, kun Eeva-Liisakin sai laulaa niin kauniisti. Eeva-Liisa johti sitä laulua...
Olin jo kuoleman portilla, mutta nyt saan uskoa Jumalan Ihmeisiin. Ja uskon Pyhän Hengen voimaan, koska aina rukousillan ja hengellisen kokouksen jälkeen olen niin virkistynyt! Minulta ei voi kukaan kiistää tämän ihmeen todellisuutta, eikä kukaan pysty horjuttamaan
sitä uskoani, jonka parantumisen kautta sain. Kiitän Jumalaa parantumisesta
ja siitä, että olen pysynyt
kymmenen vuotta terveenä.
Eeva-Liisa Savolainen: Viisi kuukautta puheääneni oli kokonaan poissa!
”En mitenkään osannut pelätä, kun sain määräyksen kilpirauhassyöpäni leikkaukseen. En edes
huomannut koko sairautta, mutta syöpä oli löytynyt sattumalta jo kesällä työterveyslääkärin
tutkimuksissa. Leikkaus tehtiin vasta marraskuussa.” Hän levittää siipensä yllesi... Olin jo sairaalan osastolla, kun tuttu pappi tuli sinne ja näki, miten istuin odottamassa. Kerroin hänelle, että odotan leikkausta ja sanoin tuon Psalmin jakeen. Hän sanoi heti, että sehän on Psalmista 91 ja hänkin rukoili puolestani. En todellakaan osannut ajatella mitään ongelmia, kun menin leikkaussaliin. Mutta leikkauksessa menetin kokonaan ääneni ja kirurgi, joka oli jo 15 vuotta tehnyt tällaisia leikkauksia sanoi vain, ettei osaa selittää, mistä äänen menetys johtuu. Hän ei ottanut
sitä myöskään lääkärin virheeksi - sanoi vain, että tällaista voi sattua, koska leikkaukset eivät aina mene, niin kuin sitä toivoisi. En mitenkään voinut puhua - en edes kuiskata. Kaikki asiani jouduin hoitamaan kirjoittamalla. Hän antaa enkeleilleen käskyn
varjella sinua. Lääkärin ilmoituksen mukaan syöpäni oli saatu pois, mutta alkuun aloin saada kramppeja, koska lisäkilpirauhasetkin oli poistettu. Lääkkeeksi määrättiin Thyrox -lääkitys, koska sairauteeni ei ole olemassa sädehoitoja eikä solumyrkkyjä. Hoito oli minulle helppoa, mutta aluksi veriarvot menivät niin alas, että mieheni joutui viemään minut sairaalalle joka viikko. Puolisostani tuli niin suuri apu, koska en olisi ilman häntä selviytynyt. Ilman ääntä elämä oli niin hankalaa, että aloin tulla masentuneeksi. Jo kauppaan meno tai minkä asian hoitaminen tahansa oli ylivoimaisen vaikeaa. Sekin itketti, etten voi laulaa edes kehtolaulua lapsenlapsillekaan. Eikä meille annettu pienintäkään toivoa tai tietoa, että palautuuko ääneni koskaan.
Puhuminen on niin tärkeää kaikessa kanssakäymisessä. Monet arvioivat vaivojaan ja sanovat, että pahinta on jos näkö menee. Toiset taas valittavat, että pahinta on kuulon menettäminen.
En tiedä minkä aistin menettäminen on vaikeinta, koska kaikkihan ne ovat tärkeitä! Rukousillassa joku sanoi, että jos Jumala palauttaisi ääneni, se olisi lääkäreillekin ihme. Pyysin kaikkia rukoilemaan ja nyt tulin rukousiltaan kiittämään. Pyysin, että saisin Jumalan kosketuksen - ja Jumala kosketti! Olen aina pyytämässä rukousta myös muiden puolesta ja kiittämässä kun apua
on saatu. Vaikka ääneni oli poissa miltei viisi kuukautta, nyt pystyn taas puhumaan ja laulamaan. Miten suuri kiitollisuus tämä on Jumalalle! Kun ääni palautui, olen saanut palata takaisin
työhöni ja saan olla vanhustenhoidossa. Aamulla saan lähteä työhön ja saan elää normaalia elämää! Miten suuri kiitollisuus Jumalalle!
Maila Siliämaa: ”Herkuista parhain: Ruisleivän päälle vähän
juustoa ja sitten lasi maitoa päälle!”
Niin kiusalliset vaivat. ”Jo Ruotsiin muuton aikoihin aloin kärsiä vatsavaivoista, vaikka en ymmärtänyt, enkä voinut tietää, mistä ne varsinaisesti johtuivat. Lääkärit neuvoivat ruokavaliota, että ei kahvia, eikä missään tapauksessa suomalaista ruisleipää. Tutkimukset näyttivät, että sairastin hoitamatonta keliakiaa ja hoitamattomana vatsani ei pystynyt sulattamaan myöskään maitosokeria. Nämä vaivat puhkesivat oikein pahaksi äidin ja isän kuoleman jälkeen. Molemmat vanhempani kuolivat peräkkäin, samana vuonna. Kaikki alkoi pyöriä vatsan ympärillä. Mielestäni söin aivan tavallista ruokaa, mutta minulla oli aina huonovointisuutta. Ja sitä ruljanssia jatkui: Milloin vatsa oli liian kovalla, milloin taas ripulilla. Siinä hermot meinasivat mennä!
Meidän suomalaisten lääkäri antoi lähetteen gastroskopiaan ja minulla todettiin keliakia ja se, että vatsa oli aivan täynnä vatsanesteitä ja vatsahappoja. Näiden tutkimusten jälkeen noudatin
hyvin tarkkaa ruokavaliota, enkä käyttänyt mitään laktoosituotteita ja aloitin
täysin gluteenittoman ruokavalion - ja myös pidin sen. Olin ainakin 16 vuotta
ilman kahvin pisaraakaan! Ja kyllä kaikki kaupungin vessat olivat visusti
tiedossani... Minulla oli uskoa.
Olin ollut uskossa ja tehnyt uskonratkaisuni
11.12.83. Tiesin, että Jumala on kaikkivaltias ja Jumala voi omalla ajallaan myöskin parantaa. Mutta kun olin ensimmäisen kerran rukousillassa, en oikein osannut - enkä edes uskaltanut pyytää mitään parantumista. Pyysin Pirkolta vain Jumalan kosketusta ja olin niin suunnattoman vaikutettu siitä Jumalan
kosketuksesta! Kirkon lattialla itkin ja itkin aivan hillittömästi, mutta vasta myöhemmin kotona sinä samana iltana tulin ajatelleeksi, että jospa Jumala
- kun näin kosketti - olisi samalla minut parantanutkin?
Tartuin varovasti jääkaapissa olevaan juustokönttiin ja voi että! Odotin ja
odotin, mutta mitään ei vatsasta kuulunutkaan! Mitään ongelmia vatsan kanssa ei ilmaantunutkaan! Otin vähän lisää sitä herkullista juustoa... Ja sama tulos! Taas lisäsin juuston määrää ja lopulta oli pakko uskoa, että mitään vaikutuksia vatsan osalta ei näytä tulevankaan. Se oli taivaallinen juustoköntti, mihin sain kuin sainkin tarttua! Ja samalla tavalla etenin keliakiankin kanssa:
Ruisleivän päälle vähän juustoa ja sitten sen päälle lasi maitoa! Se on edelleenkin herkuista parhain!
Leena ja Jasmin Saari: Hevosen selästä putoaminen murskasi käden luut pieniksi sirpaleiksi - kuin hiekan puruksi
”Koko perhe ajattelimme, että ratsastus voisi olla mukava harrastus tytöille. Aivan sattumalta tuttavan kanssa lähdimme tallille ja siellä tytöt saivat luvan kokeilla ratsastusta. Jasmin oli kuusivuotias, kun hän tämän harrastuksen aloitti.”
Perheessämme on kaksi tyttöä, Jasmin ja Anu-Maria ja pidimme hyvänä, että kummallakin tytöllä on sama harrastus. Yhdessä he olivat ratsastusleirillä viikon ja kävivät samalla tallilla. Jo pienenä tytöt olivat kiinnostuneet eläimistä ja tästä harrastuksesta tuli myös meidän vanhempien harrastus, koska jompikumpi meistä oli aina tallilla tyttöjen mukana. Isä alkoi kuvata lasten ratsastusta, ja vaikka itselläni on allergiaa, silti yritin sinnitellä mukana. Putoaminen. Jouluesiintymistä varten Jasmin pyydettiin harjoittelemaan katrillia. Isä lähti häntä viemään, koska olin itse sairaana ja jokin sikainfl uenssa vaivasi. Nämä harjoituskerrat olivat hyvin tarpeellisia ja siinäkin mielessä tärkeitä, että niistä ei tarvinnut edes tuntimaksua maksaa. Ratsastus oli mennyt Jasminilta aivan hyvin, mutta jostain syystä takana oleva hevonen oli säikähtänyt ja vauhkoontunut. Jasminin Hugo-hevonen oli siinä rytäkässä noussut takajaloilleen pystyyn ja Jasmin putosi kuperkeikkaa
hevosen yli. Pudotessaan hevosen selästä hän vaistonvaraisesti otti kädellään tukea maneesista ja koko hänen painonsa tuli vasemman käden päälle. Käteen tuli valtava kipu ja hänet vietiin heti
sairaalaan Vaasaan. Siellä hän pääsi seuraavana aamuna leikkaukseen. Kirurgi kertoi vammasta ja sanoi, että luu oli rikkoutunut aivan pieniksi sirpaleiksi ja murskaantunut kuin hiekan
puruksi. Kuusi päivää isäkin sai olla mukana hoitamassa ja Jasminille annettiin kaiken aikaa kovia lääkkeitä. Kipukynnys hänellä oli onneksi niin korkea, että hän kesti rohkeasti kovankin kivun. Tammikuussa tehtiin toinen leikkaus ja kysyimme lääkärin ennustetta, mutta mitään
arviota käden toimivuudesta hän ei antanut. Rukous parantaa. Siitä on lähelle kymmenen vuotta, kun Pirkko tuli pitämään rukousiltaa Pietarsaaren kirkkoon. Työkaverini kertoi siitä ja pyysi mukaan. Ja lähdinkin. Koin sen illan niin hyvänä, että rohkeasti menin itse myös alttarille rukousta pyytämään. Siitä se lähti.Tietenkin lähdimme Jasminin asiaa viemään myös rukousiltaan. Meille
oli tärkeä se tieto, että joku muukin rukoilee parantumisen puolesta ja aina olin myös puhelimen äärellä soittamassa Pirkon ohjelmaan. ”Uskotko tosissasi, että Jasmin paranee?” joku epäilijä kysyi ja vastasin, että kyllä varmasti uskon! Minäpä uskon!
Kerttu Ylitalo: Syöpä oli pahasti levinnyt, mutta sain jatkoaikaa!
Opettajan työssä sain olla kolmekymmentä vuotta aina eläkeikään asti. Huomasin, että terveyteni ei enää ole kunnossa, koska aloin kovasti laihtua ja alkoivat kummalliset vuodot. Vaikka mitään kipuja en tuntenut, tiesin, että jotain ongelmaa nyt on, koska painoni oli jo kymmenen kiloa pudonnut. Terveyskeskuksessa eivät tienneet sairauden syytä ja menin yksityislääkäriin. Kuukauden kuluttua tuli leikkaus, jossa poistettiin munuainen. Se leikkaus oli hyvin vaikea, koska syöpäni oli päässyt
niin pahaksi: Kasvain oli jo kananmunan kokoinen ja vatsassa oli etäispesäkkeitä. Puolet paksusta suolesta leikattiin pois ja osa ohutsuolta. Lääkäri kertoi suoraan leikkauksen tuloksen ja oman
näkemyksensä: ”Syöpä on pahasti levinnyt, eikä kaikkea saatu pois. Ette elä kauan...” Kysyin lääkäriltä, kuinka kauan saan vielä elää? Mutta siihen en saanut vastausta. Tapasin monia lääkäreitä, jotka tutkivat papereitani ja kaikki tulivat aina samaan lopputulokseen: ”Syöpä on päässyt pahaksi. Ette elä kauan...” En voinut salata tällaista tietoa, en perheeltäni, enkä läheisiltäni.
Silloin päätimme, että lähdemme yhdessä mieheni kanssa rukousiltoja kiertämään. Hän aina ajoi minut autolla perille ja pyysin rukousta puolestani. Oma uskoni on ollut niin heikkoa, mutta
menimme aina sinne, missä tiesimme rukousillan olevan. Kävimme Oulun tuomiokirkossa ja liikuimme rukousiltojen perässä aina eteläistä Pohjanmaata myöten - joskus Kauhavalla ja Kauhajoella asti olimme yhdessä liikkeellä.
Lähdimme sitä rukousta ja parantumista varten.
Se ensimmäinen leikkaus tehtiin jo vuonna -92. Siitä pitäen olen kerran vuodessa käynyt terveyskeskuksessa ja verikokeet on aina otettu. Ja yllättäen ne arvot ovat olleet hyvät!
Tarkistuskäynnillä joka kerta lääkäri on vielä tunnustellut vatsasta, eikä mitään ole enää löytynyt.
Näin olen saanut jatkoaikaa! Jo se ensimmäinen leikkaus oli niin vaikea, että olisin jo siihenkin voinut menehtyä.
- Olen todellakin saanut jatkoaikaa!
Tuulikki Varjo: Sydämeni oli täysin tuhoutunut!
Ambulanssi ja Mediheli paikalle! Kaikki sujui siedettävästi siihen asti, kunnes piispa kutsui Soilen alttarille. Ajattelin ystävääni, ja jo harmittelin, jos hänen juhlansa menee jotenkin pilalle. Mutta kipu yltyi ja yltyi - ja miten noloa, kun mieheni kanssa meidän piti lähteä kesken pois. Parkkipaikalle saavuttuamme ei kummallakaan ollut edes kännykkää mukana. Onneksi
hautausmaalla oli ihminen, jolta mieheni Jokke sai soitettua apua. En siinäkään vaiheessa vielä ymmärtänyt, että minulla oli meneillään infarkti. Ambulanssi ja Mediheli saapuivat miltei samaan
aikaan ja Medihelin erikoislääkäri antoi esilääkettä ja minut nostettiin ambulanssiin. Pysyin koko ajan tajuissani ja välittömästi sairaalassa käynnistyi pallolaajennus. Tuhoutunut sydän.
Sydämeni oli infarktissa suurelta osin tuhoutunut ja enää 35 prosenttia sydämestä oli toimintakykyistä. En sillä hetkellä kysellyt kuolenko vai paranenko, koska kolme vuorokautta olin todella kriittisellä rajalla. Sydänoireiden päälle tuli vielä keuhkokuume ja vaikka pyysin aina vain lisää lääkettä, lääkäri ehdottomasti kieltäytyi lisäämästä lääkeannosta. Hän tiesi, ettei sydämeni sitä kestäisi. Raskainta nämä päivät olivat miehelleni ja kahdelle pojalleni, koska he kaikki tiesivät, miten kriittinen tilanne oli. Mieheni kertoi, että kun hänellä oli kaikkein vaikeinta, hänen silmiensä eteen tuli kirkas valo ja sisäinen varmuus, että minä paranen. Rukousvastaus. Kun itse jaksoin vähänkin rukoilla, pyysin Jeesusta parantamaan minut niin paljon - tai niin vähän kuin se Hänen suunnitelmiinsa kuului. Sanoin Hänelle, että jos nyt otat minut pois, kyllä tulen, mutta - kuulepas Jeesus - kun olisi vielä niin paljon tehtävää... Eikä kulunut aikaakaan, kun kuulin sisäisen äänen, joka sanoi: ”Minä parannan sinut. Pian.” Näihin ilmoituksiin koko perheenä saimme luottaa.Nyt jälkeen päin voin vain aavistaa, kuinka moni rukoili parantumistani ja mieheni toi jo sairaalaankin monet terveiset ystäviltä ja niiltä ihmisiltä, jotka rukoilivat puolestani. Jumalan kädessä. Olen aina ollut hyvin lapsenuskoinen, eikä lapsenuskoisella ole epäilyksiä. Kaikissa ongelmissa, kun on vahva usko Jumalaan ja Jeesukseen - saa sen avun: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi” (Jes 54:10)
Siiri Tuomi-Turtiainen: "Nyt lopetan pyörimiseni
itseni ympärillä!"
Tänä kesänä sairastuin sydämen rytmihäiriöön. Lääkärien mielestä sydämen eteisvärinä ei sinällään ole vaarallinen, mutta sitä ei saa pitää vuorokausikaupalla. Se täytyy lääkkeillä, tai
tahdistimella saada normaaliin lyöntitiheyteen. Sairastuessaan ihminen ryhtyy etsimään syitä sairauteensa. Mikä elämässäni on vialla? Mitä olen tehnyt väärin? Sairaskertomus. Sairastuessa on kiusaus jäädä huomion
kohteeksi ja aina uudelleen ja uudelleen
kertoa tuntemuksiaan jokaiselle mahdolliselle
ystävälliselle kuulijalle. Sairauttaan
on myös helppo käyttää vallan
välineenä ja dominoida sillä perheensä
jäseniä. Olen tiedostanut nämä vaarat
omalla kohdallani ja sanonut itselleni:
”Siiri, stop tykkänään. Nyt lopetan pyörimiseni
itseni ympärillä!”
Kun näitä mietin, parahiksi Pirkko soitti juuri silloin, eikä yrittänytkään paapoa minun rytmivaivaani. Se tuntui virkistävälle. ”Taistellaan ja mennään eteenpäin”, Pirkko sanoi ja jatkoi: ”Tällaista tämä elämä vain on, mutta eteenpäin mennään!” Siitä paikasta ryhdyin tönimään itsesääliäni kauemmaksi. Valittelun sijaan haluankin olla Jeesuksen jalkain juuressa ruokittavana sillä tärkeimmällä - sillä Jumalan valtakunnalla!
