Jumala paransi

Elina Mäkinen: Jumala paransi vaikean ihottumani ja ruoka-aine allergian

E lina Mäkinen sairastui viitisentoista vuotta sitten atooppiseen ihottumaan. Vaiva alkoi kaulalta pieninä punaisina läntteinä, jotka vähitellen levisivät kasvoihin ja taipeisiin. Sitten ilmaantuivat ruoka-aineallergiat. Monia allergisia oireita laukaisevia ruoka-aineita oli karsittava yksi toisensa jälkeen. Suklaa, tomaatti, paprika, sitrushedelmät, kirjolohi ja useimmat mausteet joutuivat ensimmäisinä kiellettyjen kirjoihin. Monia muitakin ruokia oli vielä karsittava, mutta ongelma vain paheni. Iho oli niin rikki, että kasvoista ja kaulalta vuoti visvaa. Silmänympärykset olivat niin
tulehtuneet, että silmät olivat lähes ummessa. Kauhea kutina oli päällä koko ajan.
Ei parannuskeinoa. Elina etsi luonnollisesti apua vaikeaan vaivaansa myös lääkäristä. “Ajoittain tuntui siltä, että tulen hulluksi sairauteni kanssa! Sellaista lääketieteellistä keinoa ei kuitenkaan ole
olemassa, millä ihottumaa ja allergiaa voisi parantaa. Kortisoni on ainoa lääke, jolla ihon sai edes hetkeksi rauhoittumaan. Mutta voiteet olivat hankalia, vaatteet sotkeutuivat ja oli niin tahrainen olo”, Elina sanoo.
“Kun kuulin läheisiltäni, että ihmisiä oli parantunut sairauksistaan rukouksen kautta, päätin, että minäkin haluan lähteä pyytämään Jumalalta apua. Ollessani ensimmäistä kertaa esirukoustilanteessa tunsin voimakasta lämpöä ja kaaduin maahan. Mikä tärkeintä, minussa syntyi vahva usko siihen, että Jumala vielä parantaa minutkin. Vaikka tuosta tapahtumasta alkoi vuosia kestänyt rukouskamppailu, uskoni Jumalan mahdollisuuksiin säilyi koko ajan”, Elina kertoo.
Riemun päivä. Sitten kesällä 1999 Elina huomasi, että ihottuma varsinkin taipeiden alueella alkoi helpottaa. Seuraavaksi alkoivat parantua kasvot ja kaulan alue. Kun ihottuma pikku hiljaa näytti katoavan kokonaan, Elina päätti uskaltautua kokeilemaan häneltä vuosien ajan kiellettyjä ruokia. “Muistan vieläkin, kuinka arkaillen pistin suuhuni ensimmäisen työkaverini tarjoaman
mandariiniviipaleen. Odottelin pari päivää reaktiota, mutta sitä ei tullutkaan. Rupesin varovasti maistelemaan myös muita minulle sopimattomia ruoka-aineita. Sitten oli vain uskottava
parantumiseen, kun ihoni pysyi kunnossa, vaikka söin mitä vain! Oli se valtava riemun päivä huomata, että Jumala oli minut parantanut kokonaan ihottumasta ja ruoka-allergioista. Varmasti kaikki muutkin ympärilläni huomasivat, mitä oli tapahtunut. Vuosien ajan kasvoni olivat muistuttaneet enemmän rupikonnan, kuin nuoren naisen kasvoja. Nyt ihoni oli muuttunut puhtaaksi ja sileäksi. Olen varmasti lopun ikääni Jumalalle kiitollinen siitä ihmeestä, minkä Hän minun kohdallani on
tehnyt”, Elina sanoo.

Boris Hadzaev: "Sahatkaa jalkani poikki"

Rukousystävä-lehden numerossa 3/2003 kerrottiin Virossa, Ämarin vankilassa vietetystä rukousillasta, jossa tuon ahtaan ja kaikin puolin puutteellisissa olosuhteissa toimivan laitoksen asukkaat tulivat sankoin joukoin pyytämään Jumalan kosketusta elämäänsä ja apua vaivoihinsa. Yksi rukousta pyytäneistä oli pitkää, kuudentoista ja puolen vuoden tuomiota istunut Uzbekistanissa syntynyt Boris Hadzaev. Oman kertomuksensa mukaan Boris oli vankilassa syyttömänä, koska hänen silloiset rikolliset ystävänsä olivat oikeudessa todistaneet Boriksen syylliseksi tappoon, jonka itse olivat suorittaneet.
Sahatkaa jalkani poikki! Ennen vankilaan joutumistaan Boris oli katkaissut jalkansa moottoripyöräonnettomuudessa. Jalan kipua eivät olleet onnistuneet parantamaan sen enempää kirurgit Moskovassa kuin noidat Uzbekistanissa. ”Jalassani oli jatkuva mielettömän kova kipu. Kevät ja syksy olivat vaikeinta aikaa. Silloin en pystynyt kävelemään enkä istumaan, nukkumisesta puhumattakaan”, Boris kertoo. Tuskaansa Boris yritti turruttaa syömällä toista sataa erittäin vahvaa kipupilleriä viikossa. Jouduttuaan vankilaan Boris muistaa huutaneensa lääkärille, että sahatkaa jalkani poikki! En kestä tätä kipua enää! Lääkäri suostuikin Boriksen vaatimukseen, ja hänet valmisteltiin amputaatiota varten. Juuri kun leikkaus jalan katkaisemiseksi oli alkamassa,
koko leikkaussali meni pimeäksi - sähköt katkesivat! Leikkaus jouduttiin sillä
erää peruuttamaan ja Borikselle annettiin 360 kappaletta kipupillereitä ja luvattiin yrittää uudelleen, kunhan sähkömies saa leikkaussalin sähköt
korjattua. Ennen sähköjen korjautumista ja uutta leikkausta vankilassa vietettiin rukousiltaa. ”Olin kuullut, että vankilaan tulee joku Pirkko Jalovaara Suomesta rukoilemaan sairaiden puolesta. En paljonkaan ymmärtänyt, mistä koko hommassa oli kysymys, mutta päätin mennä mukaan. Ensimmäinen ihmetyksen aihe oli se, että seisoessani rukousjonossa, kun tuli minun vuoroni ja Pirkko tuli kohdalleni, hän osasi koskettaa juuri kipeän jalkani kipeää kohtaa, vaikka kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut. Emme ymmärtäneet toistemme kieltä, mutta kun Pirkko sitten rukoili puolestani, valtava kuuma virta kulki lävitseni ylhäältä alas asti. Samalla vuosia jatkunut sietämätön kipu jalastani oli kadonnut - eikä ole sen jälkeen koskaan tullut takaisin”, Boris kertoo.
Boris ymmärsi, mistä parantava voima oli tullut. Pian hän pyysikin päästä
Tallinnan Olevisten kirkkoon, jossa antoi koko elämänsä Jeesukselle! Monet
muutkin vangit seurasivat Boriksen esimerkkiä hänen todistustaan kuunnelleessaan. Lyhyen ajan sisällä vankilassa kastettiin yli 200 vankia. Päästessään kerran kotilomalle vankilasta Boris todisti koko kotikylänsä väelle uskostaan Jeesukseen. Paikalla oli monta sataa kuulijaa ja myös hänen syöpäsairas vaimonsa ehti tulla uskoon ennen kuolemaansa.
Kun tuomiosta oli vielä yli viisi vuotta kärsimättä, Boris kutsuttiin tuomareiden
eteen." Minulle ilmoitettiin, että olen nyt vapaa lähtemään vankilasta!"

Sonja Tuoriniemi: Et pelkää yön kauhuja, etkä päivällä lentävää nuolta...

Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet. ”Olin hyvin nuori, kun lähdin kotoa.
Siksi oman elämän alkuvaihe oli kovaa ja rankkaa. Minulla on kaksi aikuista poikaa, ja kun ajattelen nuoruuden elämääni taaksepäin, tuntuu siltä olin aina töissä! Jäin lasten kanssa yksin ja jaksoin yllättävän pitkään sitä uurastusta, mutta valtava suru tuli sydämeeni, kun marraskuun viimeisenä päivänä -91 kuoli vanhin veljeni. Se oli minulle totaalinen pysähdys! Huusin Jumalan puoleen, että en jaksa tällaista elämää enää! Minulla ei ole enää voimia menemään eikä tulemaan mihinkään
suuntaan... Seuraavana päivänä, 1. joulukuuta -91 olen tullut uskoon”, Sonja kertoo nuoruuden ajoistaan.
”Ahdistuin niin valtavasti veljeni kuolemasta, että rukoilin keskellä yötäkin: Jos Sinä Jumala olet olemassa, anna minulle nyt se varmuus, missä veljeni on! Rukoilin ja pyysin, että osoita minulle Sinut! Näytä, miten suuri Sinä Herra olet! Siinä samassa se huone, jossa keskellä yötä rukoilin, tuli
loistavan kirkkaaksi ja kullanhohtoinen valo täytti koko huoneen ja kaikki, mihin ikinä katsoin, oli aivan kuin täyttä kultaa! Yhtäkkiä sen kullan hohteen keskellä veljeni sanoi, että meillä ei ole
hätää. Olemme yhdessä! Ja samassa näky hävisi.
Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa. Kovaa kamppailua kävin myös asunnosta. Rukoilin ja suorastaan riitelin Jumalan kanssa, että enkö voisi saada kotia - edes pientä
koirankoppia! Pyysin Jumalalta sellaista paikkaa, että voisin laittaa sinne oman alttarin ja rukouspaikan. Juuri kun taas tätä rukousta rukoilin, puhelin soi ja ilmoitettiin, että täällä olisikin
asunto! Kun astuin sinne ovesta sisään, polvistuin siihen kynnykselle ja pyysin Jumalalta, että kuka ikinä tästä ovesta tulee, saisi kokea Pyhän Hengen läsnäolon. Ja toden totta: Monet nuoretkin
ovat ottaneet yhteyttä ja keskustelleet kanssani. Oman alttarini äärellä olen saanut olla heille esirukoilijana”, Sonja innostuneena kertoo.
...he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen. ”Tämän viimeisen vuoden aikana olen saanut kokea myös Herran parantavaa voimaa. Lapsesta saakka olen kärsinyt migreenistä ja myöhemmin verenpainetaudista. Kun menin apteekkiin, mukana oli aina iso kassi lääkepakkauksia varten ja kolmen kuukauden välein se lääkevarasto oli täytettävä. Päivittäin käytin kuutta eri lääkettä, jolla yritettiin estää migreenikohtauksia ja verenpaineen nousua. Söin migreenilääkkeitä, pahoinvointilääkkeitä, Suppoa ja kolme kertaa päivässä lääkettä verenpainetautiin."Kolmessa eri rukouskokouksessa minulle annettiin sana, että migreeni tulee vielä paranemaan, enkä sitten enää tarvitse lääkkeitä. No senhän kyllä uskoin, että jonakin päivänä Jumala tulee minut parantamaan, ja Rukousystävien iltaankin menin vain sitä vahvistusta hakemaan. Saat omin silmin nähdä... Tällä hetkellä en tarvitse enää mitään lääkkeitä, eikä minulla ole mitään päänsärkyjä, eikä yhtäkään migreenikohtausta ole tullut! Rakas Jumala, olet minut parantanut! Tätä kiitosta jatkan alttarini äärellä!

Soile ja Kauko Vierimaa: Rukoillaan rakkausavioliittoa

Asuessaan Kaarinassa Kauko toimi aktiivisesti kunnallispolitiikassa. “Olin Vasemmistoliiton edustajana Kaarinan kaupunginvaltuustossa, eivätkä hengelliset asiat kiinnostaneet minkään vertaa. Asiat alkoivat kuitenkin muuttua, kun ensimmäinen vaimoni sairastui rintasyöpään. Minulle tuli hänen puolestaan. Kun vaimoni kertoi, että Martin kirkossa Turussa rukoillaan sairaiden puolesta, aloin kuljettaa häntä niissä tilaisuuksissa. Vaikka vaimoni ei sitten parantunutkaan,
Jelämänsä Herralle. Oli ihanaa nähdä, millaisen rauhan Jumala hänellekin lopussa antoi, ja hän sai lähteä uskossa tästä ajasta”, Kauko kertoo.umala otti minusta kiinni. Sana rupesi sattumaan noissa tilaisuuksissa ja koin syntisyyteni. Sitten 59-vuotiaana sain antaa elämäni Jeesukselle. Myös vaimo sai ennen kuolemaansa antaa antaa elämänsä Herralle. Oli ihanaa nähdä, millaisen rauhan
Jumala hänellekin lopussa antoi, ja hän sai lähteä uskossa tästä ajasta”, Kauko kertoo.
Raamattu ei ole satukirja. Vain viikko vaimonsa kuoleman jälkeen Kauko loukkasi kaatuessaan
olkapäänsä. Se meni sijoiltaan ja olkapään jänteet repesivät kolmesta kohtaa. Kaukoa tutkinut ortopedi sanoi, että tämä täytyy leikata ja leikkauksen jälkeen kantaa lepositeessä ainakin 6-7 viikkoa. “Olin kai mielestäni jo sen verran tuttu Jumalan kanssa, että osasin Hänelle ainakin kiukutella; juuri olen vaimoni hautaan saattanut mitä varten nyt vielä tämäkin! Jumalalla oli kuitenkin syynsä. Hän näytti minulle rakkautensa ja voimansa. Hän näytti, että asiat, joista Raamatussa kerrotaan ovat täyttä totta tänäkin päivänä. Raamattu ei todellakaan ole mikään satukirja. Kun käteni puolesta rukoiltiin, se alkoi parantua, säryt hävisivät ja käsi on ollut täysin terve siitä saakka”,
Kauko iloitsee.
Jumala on siunannut liittomme. Soile ja Kauko vakuuttavat kuin yhdestä suusta, että se rukous
rakkausavioliitosta on toteutunut täydellisesti. “Koemme, että Jumala on siunannut liittoamme. On ollut hyvä ja turvallista kulkea Herran kanssa. Pyydämmekin rukouksessa, että saisimme vielä entistä enemmän olla Jumalan käytössä.”

Tarja Mäkelä: Sänkyni vierellä oli kaksi hahmoa: toinen oli valkoinen,toinen musta!

Tarjan nuoruus 1970-luvulla ajoittuu keskioluen vapautumisen aikoihin. Tarjankin ystäväpiirissä ennen pitkää juomisesta tuli säännöllinen viikonloppujen harrastus. “Muistan olleeni aika ujo nuorena. Kun huomasin, että alkoholista sai helposti lisää rohkeutta elämään ja ihmissuhteisiin, sen käytöstä tuli nopeasti tapa myös minulle. Näissä ympyröissä kohtasin ensimmäisen ‘elämäni miehen‘. Avioiduin nuorena, perustimme perheen ja lapsikin syntyi. Tuo liitto ei kuitenkaan kestänyt
pitkään. Erosimme poikani ollessa vain kolmevuotias”, Tarja kertoo. Tarjan elämä jatkui suurin piirtein entiseen malliin. Hän kävi säännöllisesti työssä, mutta alkoholi ja huvit täyttivät viikonloput aina kuin vain mahdollista. Tarja löysi toisen ‘elämänsä miehen’ ja perustettiin uusi perhe. Tähän perheeseen syntyi tytär, mutta muuten elämä meni samaan malliin, kuin edelliselläkin kerralla. Ero tuli tästäkin liitosta. “Seuraava yritys sarjassa ‘elämäni miehet’ oli sitten kuin piste iin päälle. Miehen sairaalloinen väkivaltaisuus säikäytti varmaan minut niin, että sen jälkeen olen elänyt yksin.
“Vuonna 2005 äkisti tapahtunut äidin kuolema oli minulle niin kova isku, etten enää tuntenut pärjääväni päivääkään ilman alkoholia. Koko ajan kuitenkin rukoilin, että Jumala päästä minut
viinasta. Kunyhdenkin päivän selvisin juomatta, se oli minulle kiitoksen aihe”, Tarja kertoo.
Juuri äitinsä kuoleman ajoilta Tarja muistaa erikoisen tapauksen. “Olin sängyssä, mutta en unessa. Näin siinä vuoteeni eri puolilla seisomassa kaksi hahmoa. Toinen oli valkoinen ja toinen musta. Ymmärsin heti, että ne riitelivät minusta.
Pyysin päästä Jumalan lapseksi. Tarja oli kuullut sisareltaan ja hänen mieheltään Lahden kirkoissa olleista tapahtumista, joissa rukoiltiin sairaiden ja muiden apua tarvitsevien ihmisten puolesta. “Olin myös nähnyt lehti-ilmoituksia Pirkon rukousilloista. Olin jopa ajatellut, että minäkin haluaisin mennä tuollaiseen tilaisuuteen. Aina oli kuitenkin tullut jokin työeste tai muu syy, miksi en ollut kirkkoiltaan
päässyt tai Lahteen saakka viitsinyt lähteä.”
Marraskuussa 2007 rukousiltaa vietettiin sitten lähellä Tarjan kotia, Salpakankaan kirkossa. “Koska olin sairauslomalla, nyt ei ollut mitään syytä, miksi en lähtisi kirkkoon. Kuitenkin kirkkoreissu jännitti minua kovasti. Ihmettelin, mitä tällaisessa tilaisuudessa tehtäisiin ja miten täällä oltaisiin. Menin vuorollani Pirkon rukoiltavaksi, mutta en tiennyt, mitä sanoisin rukousaiheekseni - en tiennyt mikä
olisi minun sairauteni? Sitten kuulin vain itseni sanovan, että haluaisin tulla Jumalan lapseksi! Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että mitään tuon parempaa en ikinä olisi voinut pyytääkään. Lähdin kirkosta kotiin hyvällä ja keveällä mielellä. Poljin kotiin polkupyörällä hurjaa vauhtia täynnä iloa ja
innostusta. Pian huomasin, että jotakin minussa oli todella muuttunut. Kaikkein päällimmäisenä oli voimakas tunne, että haluan mennä kirkkoon!

Jorma Kivikko: Käytä jatkoaikasi esirukoukseen

“Ilmoittauduin 16-vuotiaana sotaan. Joidenkin ikätovereittensa kanssa Jorma oli hakenut vuonna 1943 vapaaehtoisena sotapalvelukseen. Opiskelijatovereitteni järjestämässä läksiäisjuhlassa olin myös järjestysmiehenä. Kun eräs mukana olleista tytöistä huusi, että yläkerrassa tarvittiin
järjestysmiehen apua, lähdin vauhdilla pinkaisemaan paikalle upouudet ja äidin ostamat liukaspohjaiset juhlapatiinit jaloissani. Seuraava asia minkä muistan oli se, että kuulin poliisin sanovan: ”Nyt se aukaisee silmänsä”. Olin kaatunut siinä vauhdissa ja menettänyt tajuntani. Jalkani oli aivan ”luokilla”, koska se oli reidestä poikki."
Jumalan johdatuksessa. Vasta myöhemmin Jorma ymmärsi Jumalan järjestelleen asioita niin, ettei hän koskaan mennyt taistelulähetiksi Kannaksen rintamalle. Heti sodan jälkeen menin mukaan seurakunnan nuorisotyöhön ja sitä kautta nuorisonohjaajakoulutukseen Järvenpään seurakuntaopistolle. Loputtomasti olen saanut ihmetellä, kuinka Jumala on johtanut elämääni minulle parhaalla mahdollisella tavalla. Hän on avannut ja sulkenut ovia sekä ohjannut valintojani”,
Jorma sanoo.
Mies puhtaanvalkeassa puvussa seisoi huoneessani. Vuosia myöhemmin Jorma oli leikkauksessa
Turun yliopistollisessa sairaalassa. Hoitojakso venyi kymmenen päivän mittaiseksi osin siksi, että Jorman pelättiin saaneen sairaalabakteeritartunnan. Hänet siirrettiin hoidettavaksi eristyshuoneeseen. “Kun eräänä aamuna aikaisin heräsin sairaalassa, näin että mies puhtaassa valkeassa lääkärin puvussa seisoi huoneeni nurkassa. Hän puhutteli minua etunimeltä ja sanoi
että Jorma, sinä saat jatkoaikaa - mutta käytä se esirukoukseen! Samassa minulle tuli sanomattoman hyvä olo silloin vielä vaivanneista leikkauskivuista huolimatta.
Jonkin ajan kuluttua huoneeseeni tuli hoitaja aamun ensimmäiselle käynnille ja sanoi, että täällähän ollaankin jo hereillä. Vastasin, että tietysti olen hereillä, kun tässä kävi jo niin ystävällinen lääkärikin katsomassa minua. Hoitaja jäi ihmettelemään kertomustani ja tarkisti asian vielä puhelimella sairaalan ensiavusta. Sitten hän sanoi minulle, ettei täällä kyllä kukaan lääkäri näin aikaisin
aamulla ole käynyt. Kerroin hoitajalle, mitä oli tapahtunut. Arvelin vielä, että olisikohan tuo kävijä ollutkin minun aivan oma ‘Lääkärini‘. Silloin me itkettiin molemmat, sekä hoitaja että minä”, Jorma
kertoo.
Polvi ei kulje niin kuin tykkäisin! Jumalan antama kehotus esirukoukseen johdatti Jorman myös rukousiltoihin. “Mikaelinkirkon rukousillassa Pirkko yllättäen pyysikin minua rukousavustajaksi.
Sain siinä kertoa hänelle näistä ihmeellisistä asioista, joita Jumala kohdallani on tehnyt. Siten kerroin myös polvessani olleesta ongelmasta. Polvi ei kulje niin kuin minä tykkäisin: En saanut jalkaani suoraksi, minkä johdosta en pystyisi kovin pitkään kirkon alttarillakaan palvelmaan. Pirkko pisti kätensä polveni päälle ja alkoi rukoilla. Sitten hän kysyi, miltä tuntuu? Ei muulta kuin, että hurja lämmin virtaus kulkee läpi koko kroppani, vastasin. Kyllä se on Jumala, joka tämän polven on
pistänyt notkistumaan”, Jorma sanoo iloisena samalla, kun jalkaansa reippaasti heiluttaen näyttää, kuinka polvi tänä päivänä ”kulkee”!

Irene Hämäläinen: Osaathan sinä rukoilla!

Selkävaivat lähtivät kerralla. Vuosikausia Irenen selkä oli niin huonossa kunnossa, että hän ajoittain menetti kävelykykynsäkin. “Olin silloin aivan jalaton ja täysin aviomiehen avun varassa. Toisinaan selkä taas parani niin, että saatoin elää suhteellisen normaalia elämää jopa matkustaa ulkomaille. Taas kerran ollessani matkalla Israelissa huomasin erään iltaruokailun aikana hotellissa, että selkäni antoi tuttuja, pahaenteisiä merkkejä. Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä koko päivän kestävälle retkelle Jordan-virran alkulähteille, mutta jouduin jo sanomaan huonetoverillenikin, että minä en todennäköisesti kohta pääse edes kävelemään. Matkalla hotellihuoneisiimme eräs seurueeseemme kuulunut pariskunta kuitenkin ehdotti, että menisimme vielä heidän huoneeseensa pitämään pienen iltarukouksen. Siellä tämän Vapaaseurakuntaan kuuluneen pariskunnan mies kysyi, että saammeko rukoilla Irene sinun puolestasi, koska on sellainen tunne, että on ihan pakko. Lyhyen rukouksen jälkeen lähdin omaan huoneeseeni, ja selkä oli jo niin kipeä, että hädin tuskin pääsin perille. Seuraavana aamuna nousin hyvin varovaisesti ylös selkäni tilaa kuunnellen. Yllättäen selkäni tuntui aivan terveeltä. Pian juoksentelin hotellin pihalla kuin villivarsa retkelle lähtöä odotellen. Matkatoverini, jotka tiesivät selkäni tilasta, katselivat epäluuloisesti, että kuinkahan tuossa käy. Hyvin siinä kävi. Selkäni kesti erinomaisesti ja on kestänyt tähän päivään asti. Paras todistus selkäni pysyvästä paranemisesta on se, että kaikki nämä vuodet minä olen huolehtinut meidän perheen marjastuksesta ja sienestyksestä”, Irene vakuuttaa iloisesti.
“Se oli vuoden 2004 alussa, kun näin unen, että kasvoihini tulee uusi syöpäkasvain. Uni piti niin tarkasti paikkansa´, että juuri siihen kohtaan vasempaan poskeeni, jossa olin sen jo nähnytkin,
ilmestyi uusi kasvain. Vaikka hyvin tiesin, mistä oli kysymys, pitkitin lääkäriin hakeutumista, koska pelkäsin lopullista vahvistusta asialle. Kasvain jatkoi kasvuaan, ja lopulta työtoverinikin kiinnittivät
siihen huomiota. Yksi ja toinen alkoi ehdotella lääkäriin menemistä, koska kasvain poskessani oli jo todella pahan näköinen. Pakkohan siinä oli taas ryhdistäytyä ja hakeutua lääkäriin, joka sanoi heti, että leikattavahan tämä on. Ja minulle alettiin varata aikaa leikkausta varten”, Irene kertoo.
“Kun tulin murheellisena ja peloissani lääkäristä kotiin, ajattelin heti, että tähän täytyy nyt saada rukousapua. Minulle oli jo vuosien ajan tullut Rukousystävä-lehti. Etsin viimeisimmän numeron käsiini ja aloin tutkia, mistä löytyisi seuraava rukousilta. Yhtään kohtuullisen matkan päässä vietettävää rukousiltaa ei kuitenkaan ollut ohjelmassa. Etsin myös kaikkia muita mahdollisia
tapahtumia, joissa rukoiltaisiin sairaiden puolesta, mutta minun tilanteeseeni sopivaa rukouskokousta ei vain mistään löytynyt. Kun siinä tuskailin rukousapua itselleni etsiessäni,
sydämeeni tuli hyvin voimakkaasti sana, että osaathan sinä rukoilla itsekin! Samassa, kun olin
sen kuullut, painuin polvirukoukseen ja vein hätäni ja asiani Jumalalle. Mitään dramaattista siinä
rukoukseni aikana ei tapahtunut. Nukuttiin yö ja vielä seuraavakin. Mutta sitten vähitellen huomasin,
että poskessani ollut kasvain alkoi pienentyä”, Irene kertoo yhäkin liikuttuen.
Mitä teiltä pitikään leikata? “Siinä vaiheessa, kun sairaalasta tuli kutsu leikkaukseen, poskessani oli vain pienehkö punainen jälki. En kuitenkaan peruuttanut minulle varattua leikkausaikaa, koska halusin kuulla, mitä mieltä lääkäri tilanteesta olisi. Sairaalassa minua leikkaukseen valmisteleva hoitaja kysyi, että missä se kasvain olikaan, joka teiltä piti leikata. Näytin poskessani ollutta pientä läikkää ja sanoin, että tässähän se oli, mutta ei siinä enää taida olla mitään. Kun hoitajakaan ei mitään poskessani havainnut, hän kutsui paikalle leikkaavan lääkärin. Lääkäri tutki poskeani ja kysyi sitten, että millaisella voiteella sinä tätä poskeasi olet hoitanut, kun tässä ei todellakaan enää ole mitään leikattavaa? Vastasin, että minä en ole tehnyt tälle asialle mitään muuta kuin pistänyt käteni ristiin ja rukoillut! Lääkäri sanoi ihmetellen, ettei hän osaa selittää, mitä on tapahtunut, mutta ihmehän tämä on! Sairaalakäynti oli 8.10.2004, eikä kasvoihini ole sen jälkeen mitään uutta hälyttävää ilmestynyt. Kiitollisena on vain joutunut ihmettelemään, että meillä on Jumala, joka kuulee myös tällaisten, aivan tavallisten maija meikäläisten rukoukset”, Irene huokaisee.

Hugo Van Leemputten: "Jumala on parantanut parantumattoman syöpäni"

Belgiassa asuva Hugo Van Leemputten sairastui vuonna 1988 hyvin vakavasti. Sairastuessaan hän oli hyvin nuori, vasta 27 vuotias. Monien tutkimusten ja kokeiden jälkeen lääkärit sanoivat,
että Hugon sairaus on verisyöpä ja imusolmukesyöpä ja lääkäreiden lausunto oli heti, että sairaus on parantumaton. Tutkimuksia ja hoitoja yritettiin jatkaa, mutta lääkärit eivät enää pystyneet
auttamaan ja antoivat enää vain pari kuukautta elinaikaa.
Mistä löytyy parantunut? Yhdessä vaimonsa Ingerin kanssa he lähtivät etsimään Belgiasta
ihmistä, jonka Jumala olisi parantunut vastaavasta syöpäsairaudesta, mutta ketään ei löytynyt. Eräs heidän ystävistään oli kuitenkin kuullut Martie Haaijerista, hollantilaisesta naisesta, joka oli parantunut syövästä amerikkalaisen Kathryn Kuhlmanin kokouksessa. Parantumisensa jälkeen Martie alkoi pitää rukousiltoja Hollannissa, ja Hugo hakeutui näihin tilaisuuksiin ja pyysi rukousta. Suomessakin vierailleen Martie Haaijerin työ teki heihin kaikkiin suuren vaikutuksen ja Martiesta tuli Hugon hengellinen äiti ja myös työtoveri aina Martien kuolemaan asti.
Mutta myös Hugon omassa kotiseurakunnassa Belgiassa uskottiin rukouksella parantumisen mahdollisuuteen ja muutamat lähimmät ystävät ja seurakunnan jäsenet alkoivat rukoilla Hugon
puolesta. Hänen vaimonsa Inger rukoili - kaikki rukoilivat Hugon parantumista. Sitten yllättäen, Hugon syntymäpäivänä, 16. kesäkuuta -88 kaikki näkyvissä olleet kasvaimet suusta hävisivät ja
tämä oli näkyvä merkki, että Jumalan antama ihmeellinen parantuminen on alkanut ja lopulta Hugo oli täydellisesti parantunut lääketieteellisesti parantumattomasta syövästään.
Uskovatko lääkärit? Lääkärit tutkivat myös parantunutta Hugoa ja ihmettelivät suuresti: Tällaista he eivät olleet vielä nähneet ja tieto parantumisesta kulkeutui myös erään Leuvenin yliopiston professorin korviin. Professori lähetti kirjeen, jossa hän kutsui Hugon testattavaksi niin että lääketieteen opiskelijat saisivat nähdä tutkimustulokset ja sen parantumisen ”tason”, mitä väitettiin tapahtuneen. Hugo suostui mielellään ja yliopistossa tehtiin kaikki lääketieteelliset kokeet. Lopputulos hämmästytti sekä professorin että opiskelijat: He olivat aivan innoissaan ja tämän näytön perusteella syntyi oikein työryhmä, jota kutsuttiin nimellä ´Lääkärit ja usko´. Vuonna 1993 eräs lääkäreistä päätti tiistai iltaisin lopettaa vastaanottonsa ja käynnistää siksi illaksi potilaita varten tarkoitetun rukousryhmän. Hugo ja hänen vaimonsa Inger lähtivät tähän yhteistyöhön mukaan ja jopa odotushuoneessa alkoi tapahtua parantumisia. Tieto tästäkin alkoi levitä ja rukoilevien ryhmä kasvamistaan kasvoi ja tästä ryhmästä syntyi Gods Ambassade, jonka Hugo ja Inger perustivat vuonna 1994 yhdessä kahden lääkärin kanssa. Tämän työn kautta niin monet ovat parantuneet ja saaneet Pyhän hengen lahjan.

Elämä Jeesukselle. Jalan paranemisen lisäksi Boriksesta
tuli muutenkin aivan uusi mies. Tuo pelottava, ärtyisä ja usein lähes liikuntakyvytön vanki oli hetkessä muuttunut leppoisaksi, naureskelevaksi ja seuralliseksi
mieheksi, joka innokkaasti osallistui vankien liikuntaharrastuksiin ja jalkapallon pelaamiseen.
”Sen jälkeen, kun Jumala kosketti minua, en tuntenut enää olevani vanki, vaikka tiesin viettäväni vankilassa vielä ainakin yli kymmenen vuotta. Ymmärsin mitä tarkoittaa, kun Raamatussa luvataan, että vapauteen Jeesus vapauttaa meidät”, Boris sanoo.
Heti vapautumisensa jälkeen Boris halusi vierailla Suomessa. Tavatessaan vuosien jälkeen Pirkon, Boris kaappasi hänet lujaan halaukseen ja kertoi vilpittömästi, että haluaisi käyttää loppuelämänsä Jumalan työhön.
Kotiseudullaan Itä-Virossa Boriksella oli jo kiikarissa huoneisto, josta voisi tehdä kokoustilan hengellisten tilaisuuksien järjestämiseen. ”Tiedän, että Jumala on pitänyt minusta huolen. Hän johtaa minua edelleen ja on mukana kaikessa, mitä sitten teenkin Hänen kunniakseen”, Boris sanoo vakavana.